Kärkiryhmän mukana takaisin Räisälään


Tuli tässä mieleen eräs ajankohta vuosien takaa. Olin silloin 17 vuotias poika. Elettiin evakuoituna vuotta 1941 Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella. Talvisodan synkät muistot olivat vielä hyvin elävästi mielessä. Nyt alkoi jälleen leijua Suomen taivaalla sodan synkkiä pilviä. Sodan uhka tuli päivä päivältä aina vain ilmeisemmäksi. Saksalaista sotakalustoa kuljetettiin Suupohjan rataa pitkin Seinäjoelle, ja sieltä edelleen Suomen itärajoille. Nämä junat olivat erittäin pitkiä, niitä oli usein vetämässä kaksikin veturia. Useita junia niitä kulki viikossa, ja ne olivat siviiliväestön suuren mielenkiinnon kohteita.

Kevätkylvöt oli suoritettu, oli kesä kauneimmillaan, mutta miehiä alettiin kutsua kertausharjoituksiin. Tämä seikka toi monenlaisia ajatuksia myös meidän räsäläisten mieliin. Syttyykö sota, ja pääsemmekö vielä joskus sinne Räisälään? Tämä kysymys o1i päällimmäisenä siihen aikaan, kun kaksi tai useampia räisäläisiä tapasi toisensa. Tämän kysymyksen ympärille tietysti levisi hyvin paljon toivoa, olettamuksia ja kaikenlaisia huhujakin.

Meidän perheessäkin isäni kutsuttiin reserviin, minä jäin kahden sisareni ja äitini kanssa Ilmajoelle. sisareni olivat minua nuorempia, he olivat vasta kouluikäisiä. Tämä aika oli jännityksen aikaa meille kaikille, ja varsinkin minulle, kun olin vielä nuori ja seikkailunhaluinen. Sitten kesäkuun lopulla alkoi jatkosota, joka piti päättyä hyvinkin pian. Minulle oli erittäin erittäin kiinnostavaa ja jännittävää aikaa seurata sotatapahtumia rintamalta. Radiosta kuunneltiin kaikki lähetykset, jotka koskivat tavalla tai toisella rintamalta tulevia tietoja. Sitten eräänä päivänä kuultiin radiosta, että suomalaiset olivat alkaneet vallata kyliä Karjalan Kannakselta. Nyt nousi meillä jännitys korkealle, kun Kannaksella alkoi tapahtua. Kylä kylältä suomalaiset joukot valloittivat Karjalaa, alkoi jo kokonaisia pitäjiä jäädä suomalaisten haltuun. Jännitys meillä nousi suorastaan huippuunsa, kun ilmoitettiin, että Kaukolan kirkonkylä on vallattu. Olivathan vanhempani syntyperäisiä kaukolaisia, ja minäkin olen kolme ensimmäistä elinvuottani elänyt Kaukolassa. Vuonna 1927 isäni osti tilan Vorneelta, ja sen jälkeen me olimme räisäläisiä. Kotipaikkani sijaitsi aivan lähellä Kaukolan rajaa, ja vielä aivan maantien tuntumassa. Oli erittäin jännittävää seurata sotatapahtumia tältä alueelta. Oli niin jännittävää, ettei oikein tahtonut yölläkään uni enää maistua. Tuli mieleen kaikenlaisia ajatuksia, miten kotipaikkani tulisi selviämään ankaran sodan temmellyksessä.


Kivipellon siivoojalotat palaamassa Sakkalista majapaikalleen koululle elokuussa 1941.
Vas. Lahja Javanainen (myöh. Ruponen), Aune Javanainen (myöh. Virolainen) ja
Hilkka Niittymäki (myöh. Vanhanen).

Sitten kului aikaa useita päiviä, taisipa kulua pitkälti toista viikkoa. Ei kuulunut rintamilta mitään erikoisempaa mainittavaa, sanottiin vain, että taistelut jatkuvat. Jännityksellä odottelimme radiosta uutisia, kun arvelimme, että näinä aikoina varmaan käydään taisteluja juuri kotikylässäni. — Mutta sitten elokuun 18 päivän iltana suuri jännitys laukesi. Kun radiosta kuuntelimme uutisia, niin siellä kerrottiin, että suomalaiset sotajoukot ovat tänään vallanneet Räisälän kirkonkylän. Jos koskaan, niin silloin me olimme todella tyytyväisiä, sillä tiesimmehän, että varmasti kotikylämme on nyt suomalaisten hallussa.

Meillä oli aivan itsestään selvä asia, että minun on nyt ilmoittauduttava heti siirtoväen huollossa Räisälään palaavien joukkoon. Olin ikäni perusteella oikeutettu työvelvolliseksi, ja juuri tällaisia henkilöitä sinne ensiksi päästettiin lähtemäiin. Ilmajoen siirtoväen huolto hoitikin Karjalaan lähtevien paperit ja kaikki muutkin asiaan kuuluvat tehtävät nopeasti kuntoon. Kului muutamia päiviä, ja niin tuli tieto siirtoväen huollosta, että parin päiviin päästä täytyy olla määrätyllä junalta valmiina lähtemään Räisälään. Piti ottaa mukaan muutamaa päivää varten ruokaa ja joitakin työkaluja.

Niin sitten Seinäjoen asemalle kokoontuikin joukko räisäläisiä määrätylle junalle. Meitä kokoontui useammasta pitäjästä, Kauhajoelta, Ilmajoelta, Peräseinäjoelta, ja niin olimme valmiit lähtemään vallatulle alueelle Karjalaan. Eipä kaikki tainneet vielä olla paikallakaan, kun lähtiäisiksi lauloimme Seinäjoen asemalla Vaasan marssin. Kun kaikki olimme koolla, nousimme junaan, ja matka kohti etelää alkoi. Meidän määräasema oli Parikkala, koska silloin ei vielä kauemmaksi junat kulkeneetkaan. Tämä junamatka sujui meiltä suuremmitta vaikeuksitta, vaikka sota olikin kovasti käynnissä.

Parikkalassa meidän oli sitten jäätävä pois junasta. Sotapoliisit tarkastivat meidän, paperit, ja muutenkin tutkittiin, että olimme kaikki kunnossa palaamaan sinne vallatulle alueelle. Jonkin aikaa viivyimme, ja odottelimme ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Kahteen linja-autoon meidät sitten soviteltiin, taisipa olla vielä joku tyhjä paikkakin. Autot lähtivät Iiikkeelle, ja niin olimme menossa kohti uutta rajaa, joka oli talvisodan jälkeen muodostunut. Tämä kaikki oli nuoresta pojasta hyvin jännittävää ja erittäin mielenkiintoista. Teki mieli auton ikkunoista seurata tarkkaan sitä, mitä näkyviin tuli.

Ylitettyämme sitten uuden rajan jännitys aina vain kovasti lisääntyi. Alkoi näkyä sodan jälkiä siellä täällä. Oli pirstoutuneita puita, kranaattikuoppia, kaivantoja ja kaikenlaista materiaalia, jota sota oli jälkeensä jättänyt. Näkyi että muutamiin rakennuksiin oli sattunut kranaatteja. Kuitenkaan mitään oikein suuria taisteluja ei suinkaan oltu käyty, vaikka oli muutamia talojakin palanut. Sitten aloimme jo lähestyä Kaukolaa, alkoi olla tuttuja paikkoja ja tuttuja talojakin sivuutimme. Kaukolan kirkonkylä oli melko hyvin säilynyt, ei oikein pahoja taisteluja varmaan oltu käyty, kirkkosiltakin oli ehjänä säilynyt. Jännitin kovasti, kun lähdimme Kaukolasta ajamaan kohti Räisälää, sillä olihan kotinikin juuri tämän tien tuntumassa. Autot ajoivat melko varovasti, sillä teissäkin saattoi olla kranaattikuoppia, ja muutenkin tiet sodan jälkeen olivat pahoin kärsineet. Saavuimme Räisälän rajalle eikä mitään erikoisempaa näkynyt.


Edessä Räisälän Osuuskaupan rauniot ja uuden liiketilan perustusten valu kesällä 1943. Takana vasemmalla olevassa sodalta säilyneessä rakennuksessa käytiin kauppaa syksystä 1941 lähtien.

Nyt kuitenkin alkoi kova jännitys, sillä olimme tulossa juuri kotikylääni. Kotikylässäni yritin seurata jokaista taloa, joka vain tielle näkyi, ja huomasinkin, että kaikki talot olivat ainakin pystyssä. Kotitalonikin näytti hyvin ehyen näköiseltä. Kuitenkin kaikista jäljistä näki, että melkoisia taisteluja näillä alueilla oli käyty. Oli pirstoutuneita puita, kranaatin jä1kiä oli paljon, kaatuneita vihollisen sotilaita lojui siellä täällä. Kaikenlaista materiaalia oli sota jälkeensä jättänyt. Muun muassa venäläinen hyökkäysvaunu »Sotka» oli jäänyt, kotitaloni lähelle, sekä venäläinen traktori Rautakopran tienhaaran tähellä. Suomalainen pst oli ampunut tämän venäläisen hyökkäysvanun palamaan, ja vaunun miehistö, 4 miestä o1i tuhoutunut ja haudattu siihen vaunun viereen. Hiljalleen jatkoimme matkaa kohti kirkonkylää, oli jatkuvasti melkoisia sodan jälkiä nähtävänä. Lohikalliossa oli kokonainen ajoneuvoryhmä tuhoutunut. Oli runsaasti ajoneuvoja, kaatuneita sotilaita, ja hevosia lojui aivan tielläkin. Kuljettajan oli tehtävä tarkkaa työtä, että pääsi linjurilla solittelemaan siitä läpi.

Aikaa kului paljon, mutta vihdoin pääsimme kirkolle, huomasimme, että kirkkoonkin oli ammus sattunut. Automme kulkivat hiljaa ja pysähtyivät entisen Miilmannin kahvilan paikkeille. Räisälän kirkonkylässä liikkui paljon suomalaisia sotilaita siihen aikaan. Joukko-osastot olivat läpikulkumatkalla rintamalle, Karjalan Kannakselle. Paikallisen joukko osaston upseeri tuli meitä ottamaan vastaan, ja varoitteli kovasti, ettei saa lähteä autosta kovin kauas. Miinoituksia ei oltu vielä kovin paljon haravoitu, ja vaara oli näin ollen ilmeinen. Kuitenkin tulimme ulos autoista, ja kaikki yhdessä lauloimme Karjalaisten laulun. Nyt oli elokuun 28 päivä, eli 10 päivää oli kulunut siitä kun Räisälä oli vallattu. Näin oli meidän ensimmäisten räisäläisten, ensimmäinen evakkotaival päättynyt.

Tyytyväisyys oli erittäin ilmeinen piirre tämän ensimmäisen räisäläisryhmän keskuudessa. Olimme valmiit hyväksymään melkein mitä tahansa, pääasia oli se, että saimme olla synnyinseuduilla, entisessä rakkaassa Räisälässä. Kuitenkaan emme saaneet kovin kauan kulkea näitä kirkonkylän raittia, kun meidät komennettiin takaisin autoihin, ja niin meidät vietiin majapaikkaan. Majapaikaksi oli valittu pitäjän pohjoispäästä, Rautakopran kylässä oleva Simo Kuisman talo. Tämä pitäjän pohjoisosa oli jo todettu suuremmista miinoituksista vapaaksi alueeksi. Kuisman talo oli sen paikkakunnan suurimpia taloja, joten ryhmä voitiin sinne hyvin majoittaa. Tänne pääsi myös hyvin autoilla liikkumaan, joka seikka oli myös hyvin tärkeä. Kirkolla olevasta joukko-osastosta annettiin meille mukaan myös vartiomiehiä, jotka olivat silloin vielä hyvin tarpeen. Metsissä piileskeli vielä vihollisen sotilaita, jotka saattoivat helposti yllättää.

Nyt meille alkoi se tehtävä, jota varten me olimme tänne ensimmäisten räisäläisten joukkoon lähteneet. Meistä muodostettiin useita pieniä työryhmiä. Ryhmien tehtävänä oli lähteä kylälle siivoamaan taloja. Muutamat ryhmät alkoivat sitten myös heinän- ja viljankorjuutyöt, jotka olivat venäläisiltä jääneet kesken. Tulkoon mainituksi, että siivousryhmät, jotka olivat Kauppisen-Lindbergin suunnalla, tapasivat metsässä piileskeleviä vihollisen sotilaita. Kuitenkaan ei mitään vahinkoa tapahtunut, ja niin selvisimme ehjin nahoin tästäkin kahinasta. Sitten alkoi vähitellen tulla entisiä asukkaita koteihinsa, ja elämä alkoi tuntua jollain tavoin turvallisemmalta. Meidänkin työryhmien työ alkoi vähitellen sitten vähentyä sitä mukaan kuin ihmisiä tuli koteihinsa.

Räisälään oli myös nyt perustettu ns. Is-komppania, jonka vahvuuteen me työvelvollisetkin sitten jouduimme. Olimme armeijan kirjoissa ja kurissa sekä myös armeijan leivissä. Is. komppanian päällikkönä oli luutn. Antti Junkkari ja vääpelinä vääp. Matti Kuisma. Erääksi komppanian tehtäväksi muodostui Räisälään palaavien kotiinkuljetus kirkolta. Is-komppaniaan oli kerätty sotasaaliiksi jääneitä hevosia, näille koottiin sitten ajopelejä ja valjaita joilla voitiin ihmisiä ja heidän tavaroitaan kuljettaa. Valtion, autot, jotka ajoivat räisäläisten tavaroita Sairalan asemalta, eivät aina päässeet huonon tiestön takia syrjäisiin sivukyliin. Eikä niillä ollut aikaakaan, vaan ne purkivat kuormansa kirkolla. Kirkolta sitten is-miehet kuskasivat hevosilla ihmisiä ja heidän tavaroitaan koteihinsa. Ajettiin joskus hyvin pitkiäkin matkoja, Unnunkoski, Kivipelto, Hytinlahti, Tiuri ja Siirlahti olivat kai niitä pisimpiä keikkoja.

Hyvin usein minäkin sain komennuksen juuri tällaisen loppumatkan kyytipojaksi. Nämä keikat eivät tahtoneet viehättää, varsinkaan silloin kuin tämä komennus annettiin. Usein ne oli tehtävä iltaisin sen jälkeen kun vartiopalvelus oli jo päättynyt. Lisäksi vetojuhta oli vieraskielinen, ajoreki oli vähän mitä sattuu, tie oli huono ja määränpää tuntematon. Kuitenkin tiesimme tämän asian tärkeyden ja pienen purnauksen jälkeen olimme aina valmiit lähtemään matkaan. Olihan nyt kysymyksessä kotiin palaavien räisäläisten evakkomatkan viimeinen taival. Tästä johtuen näistä keikoista muodostuikin kaikista vaikeuksista huolimatta melkoisen miellyttäviä retkiä. Olihan tosiaan ihmisten evakkotie päättymässä, ja tyytyväisyys oli kaikilla selvästi yhteinen piirre. Oltiin jo kotipitäjässä, oli aivan selvää, että heidän mielensä paloi päästä kotiin.


Sota-aikana oli heinäväki ulkomailta osittain (Aron poikia) ja koululaisia.
Käenpetäjän heinäväki lähdössä töihin kesällä 1943.

Näillä matkoilla keskusteltiin niistä seikkailuista, joita heillä oli uusissa oloissa asuessa ollut. Oli ollut hauskoja tapauksia, väärinkäsityksiä ja tietysti niitä vaikeimmin suhtautuviakin on aina mukana. Matka lyheni metri metriltä ja kilometri kilometriltä, ja vihdoin päästiin määränpäähän. Monet heistä tultuaan kotiin ristivät kätensä, antoivat hiljaisen nöyrän kiitoksen siitä, että Korkeimman johdatuksella olimme vaikeuksien läpi sittenkin päässeet omalle synnyinseudulle ja omaan syntymä kotiin. Tämä oli nuorelle kyytipojallekin sellainen palkkio, jota hyvin harvoin tarjotaan. Jos tämä loppumatka olikin hidas ja vaikeakulkuinen, niin tällainen palkkio on todella sitäkin arvokkaampi. Aineellinen palkkio tahtoo helposti kadota ja häviää ajan myrskyn myllertäessä, mutta sydämen pohjasta rakkaudella annettu kiitos tulee säilymään vuosikymmenien taa.

En tullut läheskään kaikkien perheiden nimiä edes tietämään, mutta sehän ei ole tarpeenkaan, sillä päämäärähän oli se, että he pääsivät haluamaansa kotiin. Muistelen aina silloin tällöin näitä tyytyväisiä ihmisiä. Elintaso ei niin kovin korkea niissä oloissa voinut olla. Heillä oli muutaman viikonruoka mukana, ei ollut puhdasta vettä, ei ollut mitään valoa, ja eräiltä perheiltä oli kotikin palanut. Kaiken lisäksi saattoi metsissä vielä piileskellä vihollisen sotilaita, joista koitui vaaraa. Silti ihmisiä hallitsi tyytyväisyys ja turvallisuus. Nämä kaksi tekijää olivatkin mahti, jolla päästiin vaikean ajan ohi. Näissä merkeissä alkoi räisäläisten elämä palata entisiin totuttuihin uomiinsa. Jo muutaman viikon kuluttua kaikui kylien raitilla lasten iloinen nauru ja leikki. Elämä Räisälässä oli alkanut. Olen tämän kuvannut erään ankean ajankohdan esimerkiksi nykypäivän ihmiselle.

Terveisin, Evakkopoika

Teksti julkaistu Räisäläisessä 2/1978.
Takaisin etusivulle