Lähtö evakkotielle


Herran vuonna 1940 maaliskuun 13. päivän aamuna hiihdin niitä ainoita latuja, jotka johtivat Muonolan talomme rappujen edestä koukerrellen Matinmäen rinnettä Helkalan riihen editse Välniemen ja Rainionahon kautta Suurelleniemelle kesäpuiden hakkuuseen.

Vesniemessä majailevien partiojoukkojen päällystön taholta oli liikkuminen Ala-Vuoksen jäillä kielletty, tai ainakin rajoitettu mahdollisimman vähiin, kuten yleensäkin jälkien teko talousasioilla liikuttaessa, meiltä harvoilta paikkakuntamme asukkailta, joille oli annettu toistaiseksi oleskelulupa sotatoimialueeseen kuuluvalla kotiseudullamme. - Jos nyt muutenkaan kellään olisi ollut halu panna nahkansa alttiiksi noille jäälakeuksille, lähteäkseen vihollisen "lentoliikkeen" vyöryessä alinomaa edestakaisin niiden yli Hiitolan ja Elisenvaaran asemien pommitusretkillä. En siis voinut ajatellakaan niissä oloissa Vuoksen takana sijaitsevista talomme metsistä noita tarpeitamme hakea.

Evakkoja Pyhäjärveltä Räisälässä 16.12.1939 (Lähde: SA-kuva)

Tappaahan ne tuon …

Helkalan riihelle saapuessani lensi takaani etelästä halki Kannaksen vihollisen lentolaivue lasketellen välillä konekivääritulta, ehkä vain meihin työn raskaan raatajiin moraalista vaikutusta tehdäkseen. Kun en ollut vakuuttunut tarkoituksista, pistäydyin lähellä olevan riihen etukatokseen. Isäntä, Helkalan Henni saapui asuinrakennuksen rapuille samaan aikaan, käärien rahallisesti sätkäänsä, loi silmäyksen taivaalle ja virkkoi "taisiit syyvä lähteissiä tänä uamun kualiruokan, kun oi pahast takapuolj räplättiä". Siihen navetasta kujaan tullut emäntä Mari kiljaisi: "Tappuatha ne tuon suatanan, ku männyö tuoho töllistelemiä justii niihe nenä ettei".

Eivät ne kuitenkaan tappaneet meistä ketään, vaan jatkoivat lentoaan silloin jokapäiväiseen Hiitolan Elisenvaraan suuntaansa, ja allekirjoittanutkin pääsi jatkamaan latujaan metsän suojassa työpaikalleen. Etelässä jylisi tavanomainen tykkituli ja maanperustuksia vapisutti tavan takaa lentopommitusten vuoren vyörymää muistuttava jyrinä. Kaikki tuo oli tuttua jokapäivän tunnelmaa.

Työpaikalleni saavuttuani tein töitäni metsässä ajatusten suunnitellessa saapuvan kevään ja kesän töitä. Usko voittoon ja lännestä tulevaan apuun oli vuorenvarma. Oltiinhan tässä mukamas lännen etuvartiotaisteluissa, jotka meidän oli kunnialla kestettävä.

Puolenpäivän rinnassa söin evääni kivellä havujen päällä. Kun tuli kylmä, päätin lähteä lähellä olevaan naapuriin Läheniemeen kuulemaan puolenpäivän uutisia. Siltä varalta, etten tulisi tänään enää jatkamaan työtäni, pistin kirveen pöytäkiveni alle loukkoon, maitopullon jäädessä kivelle auringon paisteeseen kimaltelemaan. Siinä se kimalteli vastaani v.1941 syyskuun 20. päivänä.

Uutisia odotellessa politikointiin Läheniemen Ukon kanssa sodan kulusta ja tilanteesta päätellen, että kun nyt jaksetaan vaan kestää kelirikkoon saakka, joka kohta onkin tuleva, niin sitten ei ole hätää mitään enää. Jään ja pakkasen suomat edut ovat viholliselta lopussa. Uudet, kesäsodan valmistelut vievät aikansa, jolla ajalla apukin lännestä ehtii jne.

Vesissä silmin

Saapui uutisten aika. Mutta radio kun oli vanha, emme saaneet sitä kuuntelukuntoon ennen kuin aika oli ohitse ja kuulimme sen hänniltä vain virren Jumala ompi linnamme. Harmitti, sillä uutiset olivat silloin tärkeistä tärkeimmät. Tein kotiin lähtöä ja Ukko tuli saattamaan pihalle keskustelumme sodasta jatkuessa.

Mutta mitä?
Höristelimme korviamme. Mikä hiljaisuus ympärillämme. Oltiin jo niin totuttu sodan jylyyn, että hiljaisuus oudoksutti. Mistä tämä johtui? Jotain on tapahtunut, mutta mitä? Se jäi molemmille kysymykseksi, jota kotimatkalla seisatellen ja kuunnellen koetin arvailla oudon hiljaisuuden jatkuessa. Kotipihakin oli niin kolkon hiljainen.

Astuin tuttuun tupaan. Mykkä hiljaisuus sielläkin. Naapurien emäntiä oli pitkin penkkejä vesissä silmin ristissä käsin istumassa, talon emäntä hellan ääressä seisomassa, siellä täällä itkun tyrskähdyksiä? Mitä nyt, mitä on tapahtunut? Vain itkua vastaukseksi.
- Mitä on tapahtunut, selittäkää?
- Etkö tiedäkkään sitten? Rauha on tullut ja Pietari Suuren rauhan rajat uusittu viime yönä Moskovassa. ja kolmen vuorokauden sisällä on meidän oltava rajan ulkopuolella. Kodit jäettävä, tuli emännän selityksenä. "uutisissa luettiin".

Kuin salaman iskusta jäykistyin ensin sanattomana seisomaan keskelle tuvan lattiaa. Sitten laukesi. Saapasta polven korkeudelta siltaan ja suusta p-le. Puolenkymmentä askelta pari kertaa puoleen ja toiseen lattialla ja sama karjaisu. Pietari Suuren imperialistinen rajako Venäjän kansanvallan nimessä vaadittu, kaiken tämän muun tapahduttua? Se ei ole totta, se ei voi olla totta! - Mitä ovat aatteet, mitä historian opetus, mitä eletty sisältörikkain osa elämäämme? Se oli uskoni, luottamukseni - kaiken minussa olevaisen ulkopuolella. Ei niin voimakasta tätä vaatimusta tehnyttä yksilöä, etten olisi hyökännyt sinä hetkenä sen kimppuun peruuttaakseni tuon päätöksen. Mutta ihminen on ihminen ja yksilö on yksilö ja voimaton. Ylivoiman edessä sen täytyy taipua. Sitä paitsi - ihmisyys, suurihmisyys, kas siinä on kansojen kestävyys - Ja rauha! Niin - rauha! Kaikki oli samaa sekamelskaa

Silloin Muonolan tuvassa istuvain ihmisten mielissä. Käsitteet yhtenä sekasotkuina aatoksissa minulla ja muilla läsnäolevilla. Eikähän koko Karjalan kansalla? Missä on itä ja missä länsi? Tätäkö ovat itäiset aatteet, tämänkö verran velvoitti länsimaisuus? Se jähmetytti toimintakyvynkin. Olisi pitänyt ruveta laittamaan lähtöä ja jättämään rauhanehtojen sisältämässä ajassa rakennettu ja monin tuskin omistettu koti ja sen mukana kaikki, mikä ihmiselle on tässä elämässä on rakasta ja kallista, kaiken sen nyt silmänräpäyksessä murruttua, mihin on tämän elevaisen turvana huolettu. Mutta ensi katseessa ei pystytty tekemään mitään. - Se oli niin luonnotonta, yli ymmärryksen käypää, ettei sitä voitu uskoa todeksi. Ei sinä päivänä.

Ladottiin läjään entisen elämän ilot ja surut

Seuraavana aamuna vedettiin rappujen eteen parireet, joihin oli määrä ruveta pakkaamaan parhainta ja edessä olevassa tuntemattomassa elämässä välttämättömästi tarvittavaa tavaraa. Kaikestahan ei voinut olla puhettakaan. Käveltiin siinä mielessä huoneissa ja nosteltiin esineitä paikasta toiseen, mutta ne eivät menneet rekeen. Ne kuin takertuivat kiinni johonkin ja jäivät puolitiehen sinne tänne. Tuijotettiin ikkunoista tylsinä ja aikaansaamattomina kuin jotain käänteentekevää ihmettä tapahtuvaksi odotellen. Sitä paitsi, mikä olisi ollut parhain ja joskus elämässä välttämätön esine? Siinä pulma!

Kaikki oli välttämättömästi tarpeellista, työllä ja vaivalla hankittua. Joskus sattui käteen mitättömältä näyttävä esine, mutta se oli kuitenkin välttämätön ja rakas. Se muistutti niin hivelevästi jostain jäljelle jääneen elämän kohtalosta. Joko kärsitystä surusta tahi eletystä ilon hetkestä, ettei se olisi eronnut kädestä. Siinä käytiin läpi ja ladottiin läjään entisen elämän ilot ja surut. Noiden esineiden kanssa kärsittiin koko elämän tuska.

Moni on hymyillyt nähdessään karjalaisten evakkokuormista vanhan pahanpäiväisen leipälapion tahi rukin lavan tai muuta sellaista. Mutta se lapio saattoi olla kotiseudun mullassa makaavan miehen viimeinen käsityö vaimolleen, tahi tuo rukin lapa ensimmäinen hänen morsiamelleen tekemä kapine. Ne haastoivat jälkeenjäänneelle omaa kieltään elämän menneiltä päiviltä, kultaisilta nuoruuden ja miehuuden voiman vuosilta. Noiden rakkaiden muistojen symbolit kuormilla olivat monelle karjalaiselle se maskotti, joka pani hänet kestämään evakkotien kärsimykset läpi kanta-Suomen. Niin näiden esineiden arvojärjestystä puntaroitiin toisena päivänä, jonka aamusta ja ehtoosta tuli kolmas.

Lähtöpäivä

Se selvitti todellisuuden kaikessa alastomuudessaan. Sitä seuraavana aamuna täytyy olla viimeistään lähtövalmis matkalle ylittämään uutta rajaa. Tämän todellisuuden valossa turtui kaikki tunteilu ja sijalle terästyi toimintakyky. Parhain karja lähti talon tyttären ja karjakon kanssa puolen päivän aikaan liikkeelle länttä kohti ja loput nuijittiin navettaan. Kuormat rappujen edessä rupesivat vähitellen täyttymään eväistä ja esineistä. Niihin sullottiin kimpsut sekä kampsut, mitä sopimaan saatiin. Mitä kymmenien, osaksi satojen ajast'-aikojen kuluessa oli saatu koottua taloon, siitä oli kaksi hevoskuormaa lähtövalmiina. Viimeinen yö nukuttiin tilapäisvuoteissa kotikamarissa.

Maaliskuun 16. päivän aamu valkeni suurenmoisen kauniina, kirkkaana ja tyynenä pakkasaamuna. Luonto oli pyhäisen kaunis, mutta tunnelma ainutlaatuisen kolkko.

Elämä oli kerta kaikkiaan lakannut näiltä mailta ja tuvilta, aavemainen kuoleman hiljaisuus laskeutunut kaiken ylle, kylä väen poistuttua täältä jo edellisenä päivinä. Ei ääntä, ei liikettä missään. Talojen ovet ja ikkunat auki ammollaan kaikkialla ja toisella puolen Vuoksen selkää kohosi puolenkymmentä valtavaa savupatsasta suorina taivaalle - mielestämme palavista taloista. Aurinko valoi kirkkainta valoaan tähän mykkään hiljaisuuteen.

Joukkoja matkalla uudelle rajalle Räisälän Tarhalan kohdilla 14.3.1940 (Lähde: SA-kuva)

Kaunis, kultainen Karjalamme, näytit herttaiset kasvosi kirkkaan, keväisen auringon helossa meille, näiltä rakastamiltamme rannoiltasi lähteville. Ne pysyivät mielissämme, kuten se kohtalon yllesi luoma traagillinen tunnelmakin tältä aamuhetkeltä. Kirkasta, kaunista koko aamun - mutta jättäää täytyy, lähteä täytyy. Naapurit kaikki ovat jo menneet, koko heimomme siirtyy parhaillaan talvisia taipaleita pitkin kohti länttä, luodetta ja pohjoista, uusille, tuntemattomille asuinsijoille. Siksi on yhä apeampaa mielissämme.

Mitä meistä kukin lienee sisimmässään tuntenutkaan, siitä ei puhuttu. Sulkeuduttiin mykkään kuoreen. Tehtiin sanattomina viime valmistukset lähtöä varten, jokin paksu pala kurkussa.

Kuormat olivat valmiina

rappujen edessä. Valjastettiin hevoset niiden eteen. Koetettiin lähtevätkö liikkeelle. Lähtevät juuri ja juuri, kun heitetään päällimmäisiä tavaroita hangelle. Äiti istui edessä olevalle arkulle hevosta ohjaamaan Osmon hiihtäessä jäljessä. Itse kävelin edessä tietä näyttämässä. Hevoset kun eivät jaksaneet useampia ihmisiä vetää kuormalla.

Näin tultiin yli Hynnin pellon, ohi Matinmäen metsän laitaan. Kuormaa korjatessani heitän viime silmäyksen taakseni. Siinä oli Muonola maaliskuisen auringon kirkkaudessa, eteisen ovi auki ammottamassa, aittojen ovat samoin selkosen selällään, piha ja - kaikki. Hanget kimaltelivat kaiken tämän kotoisen ympärillä. Taustalla siellä aukeni Pihlajaistenselkä, rannat autereisina. Suursaari, punaisine tupineen, Kotisalmi, Luotokivi venevalkaman suulla, Mainiemi - aurinko Suursaaren päällä, melkein etelässä. Kello oli juuri 11 aamulla.

Kirvelevä kaipuu

Lähdimme liikkeelle. Tunsin, kuinka outo hiljaisuus ja rauha levisi jäljissämme seudun yli sikäli kun askeltemme äänet vaimenivat. En voi unohtaa tuota näkyä ja tunnelmaa. silloin aina, kun ympärilläni hiljenee ja hyvät henget liitelevät ilmassa, näen elävänä tuon kuvan ja mieleni täyttää kirvelevä kaipuu.

Matti Räsänen

Teksti julkaistu Räisäläisessä 3/1960.

Takaisin etusivulle